Ajatuksia hallituksen vuoden 2026 budjettiesityksestä

Tällä viikolla eduskunnassa on käyty lähetekeskustelu hallituksen budjettiesityksestä. Pidin puheenvuoron keskustelun alkuvaiheessa lyhyiden puheenvuorojen osiossa ja osallistuin sen jälkeen omia valiokuntiani (ympäristö ja liikenne) koskeviin keskusteluihin. Alla voit lukea hieman pidemmän version varsinaisesta puheenvuorostani budjettiesityksestä, blogitekstin muodossa:

Orpon hallituksen ehdotus vuoden 2026 valtion budjetiksi annetaan vakavien ja vaikeiden taloudellisten haasteiden aikana. Työttömyysasteen nousu peräti 10 prosenttiin on tästä merkki.

On laajasti vallalla käsitys, että emme voi saavuttaa taloudellista kestävyyttä pelkästään säästämällä, vaan tarvitsemme kasvua, jotta yhtälö pitkällä aikavälillä toimii. Kasvu puolestaan edellyttää luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Luottamuksen myötä syntyy kulutusta ja investointeja.

Tämän viikon budjettikeskustelussa olen kokenut, että osa hallituksen äänistä puhuu mieluummin muista asioista kuin hallituksen budjettiesityksestä. Toisaalta perätään opposition vaihtoehtoja, toisaalta luodaan kuvaa siitä, ettei uskottavia vaihtoehtoja voisi olla. Mutta niitä on, ja tuloksiin nähden juuri hallituksen linja ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Eriarvoisuus finanssipolitiikassa ei kuitenkaan ole koskenut niinkään sopeutustarvetta, vaan sitä, miten pitkällä aikavälillä järkevä ja oikeudenmukainen sopeutus pitäisi toteuttaa.

Tämä on Orpon hallituksen kolmas budjettiesitys, ja kuten todettua, tilanne on nyt hyvin vaativa. Olen vahvistunut käsityksessäni, että olisi ollut viisasta tukea rakennusalaa jo aiemmin tällä vaalikaudella. Silloin tilanne olisi todennäköisesti helpompi nyt. Se, mikä maksaa lyhyellä aikavälillä, voi hyödyttää taloutta jo keskipitkällä aikavälillä.

Näinä aikoina ostovoima vahvistuu onneksi osalla ihmisistä, pitkälti palkankorotusten ansiosta. Tämä tapahtuu siis työmarkkinaneuvottelujen tuloksena. Se on mahdollista juuri sen järjestelmän ansiosta, jota hallitus vastustaa kielteisellä suhtautumisellaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Hallituksen politiikka heikentää ammattiliittojen toimintaedellytyksiä ja horjuttaa työmarkkinaosapuolten välistä tasapainoa. Yksi esimerkki tästä on ammattiliittojen jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistaminen.

Kun tarkastelemme tätä vaalikautta kokonaisuutena, on suuri kuva se, että pienituloiset kärsivät kohtuuttoman paljon nykyisestä politiikasta samalla kun kaikkein varakkaimmat rikastuvat. Keskiluokka taas on ymmärrettävistä syistä varovainen. Mitä oikeastaan tapahtuu?

Pääministeri sanoo, että kaikki saavat veronkevennyksiä. Kapeasta näkökulmasta se pitää paikkansa. Mutta tavallista palkansaajaa kiinnostaa se, miten talous tosiasiassa muuttuu. Kun liittoon kuuluville syntyy lisäverorasitus ja työhuonevähennys poistetaan samaan aikaan kun maksuja korotetaan, jää moni vaille veronkevennystä. Ainoastaan ylimpään tulodesiiliin kuuluvat, siis kaikkein eniten ansaitsevat, saavat varmasti selvästi enemmän rahaa käteen.

On totta, että osa uudistuksista tuottaa tuloksia vasta ajan myötä. Mutta kun hallitus haluaa helpottaa irtisanomisia ja lisätä määräaikaisia työsuhteita, on vaarana, että se synnyttää epävarmuutta, joka heikentää juuri sitä luottamusta, jota kasvu nyt tarvitsisi. Ihmisiä ei pidä syyllistää siitä, että he säästävät aikana, jolloin työttömyysaste on korkeampi kuin koskaan sen jälkeen kun sitä on mitattu nykyisellä tavalla vuodesta 2009, todennäköisesti korkeampi kuin vuoden 1998 jälkeen. On ymmärrettävää, että huolta esiintyy.

Meidän on saatava kasvu liikkeelle ja samalla huolehdittava siitä, että se on kestävää kasvua. Yleisellä tasolla haluan todeta, että sosiaalista ja ekologista kestävyyttä tulisi painottaa nykyistä enemmän pitkäjänteisen kestävyyden turvaamiseksi. Pitkällä aikavälillä se on myös taloudellisesti kestävää.

Tästä näkökulmasta olen kriittinen kulttuurileikkauksia kohtaan, erityisesti elokuva-alaa koskevia. Olen kriittinen myös siihen, että pyöräetu poistetaan. Kyse on toimista, joilla on konkreettinen merkitys. Juuri siksi, että summat ovat tässä yhteydessä suhteellisen pieniä, olisi ollut mahdollista löytää muita ratkaisuja. Veronalennukset varakkaille eivät kuulu aikaan, jolloin taloutta kiristetään.

Me haluamme, että ihmiset selviävät arjestaan paremmin. Elintarvikkeiden arvonlisäveron vähäinen alennus ei kuitenkaan ole mielestäni tehokas keino. Yhdenkään kansalaisen arkea ei paranna se, että ruisleipäpaketti halpenee sentillä. Sen sijaan verotulot vähenevät summalla, jolla voisimme esimerkiksi nostaa arvonlisäveron alarajaa. Tarvitsemme myös lisää rahoitusta Metso- ja Helmi-ohjelmiin sekä vesistöjen suojeluun ja moneen muuhun kohteeseen.

Emme saa tinkiä panostuksista koulutukseen, tutkimukseen ja kehittämiseen. Emme saa laiminlyödä perusinfrastruktuurimme investointitarpeita. Lisäksi olemme tilanteessa, jossa kuntasektori tarvitsee kipeästi paremmat toimintaedellytykset. Kunnissa toteutetaan suuri osa hyvinvoinnista. Nyt kuntien tilannetta ei valitettavasti helpoteta.

On selvää, että valtion talousarvioehdotus on aina niin laaja, että se ansaitsee sekä risuja että ruusuja. Tässäkin on luonnollisesti mukana hyviä panostuksia, mutta luottamuksen ja hyvinvoinnin turvaamiseksi tarvitaan jotakin enemmän, jotakin erilaista. Me sosialidemokraatit olemme tuoneet esiin vaihtoehtoja ja tulemme tekemään niin jatkossakin, ensin tulevassa vaihtoehtoudjetissamme ja aikanaan muissa asiakirjoissa.

Viimeiseksi, muttei vähäisimpänä. Turvallisuuteen liittyvissä panostuksissa vallitsee laaja yhteisymmärrys. Tarvitsemme kuitenkin vielä enemmän painotusta siihen, miten eri toimet vahvistavat pelotetta. Tarvitsemme myös nyansoitua keskustelua, kun kyse on vuosi vuodelta yhä suuremmista, monimiljardiluokan summista.