Gazan toimittajan katseessa on surua
Gazan toimittajan katseessa on surua
Eräänä syyspäivänä minulla on kunnia tavata lyhyesti Ahmed Abu Artemi. Aikaa ei ole paljon, mutta kohtaaminen koskettaa minua. Hän työskenteli toimittajana Gazassa vielä noin vuosi sitten, jolloin hän joutui lähtemään Palestiinasta. Koska hän antaa haastatteluja ja on osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun ihmisoikeusaktivistina, voin mainita hänet nimeltä.
Artemi on rauhallinen ja kohtelias. Hän hymyilee tervehtiessämme, mutta on samalla silminnähden surullinen. Se on täysin ymmärrettävää. Suru liittyy sekä kaikkeen Palestiinaa ja sen kansaa kohdanneeseen kuolemaan ja tuhoon että siihen, miten hän itse on joutunut kärsimään. Hän kertoo, että hänen kotinsa joutui yhden Israelin hyökkäyksen kohteeksi. Hän itse haavoittui, mutta hänen poikansa sai surmansa. Kaikkiaan arviolta 20 000 palestiinalaislasta on saanut surmansa kahden viime vuoden aikana.
Hyökkäyksen jälkeen oli vaikea löytää paikkaa, jossa voisi yöpyä. Monet pitivät toimittajan majoittamista Gazassa liian suurena riskinä. Jälkikäteen tiedämme, ettei kukaan ollut turvassa missään. Kokonaisia kaupunginosia on pommitettu maan tasalle. Ihmiset asuvat nykyään teltoissa hirvittävissä olosuhteissa.
Artemi pahoittelee sitä, että keskustelu Palestiinassa tapahtuneesta ja edelleen tapahtuvasta typistyy usein poliittisiksi mielipiteiksi tai sivuutetaan toteamalla, että konflikti on äärimmäisen monimutkainen.
”On oltava jotakin, joka tulee ennen politiikkaa. Jotakin, mistä olemme kaikki yhtä mieltä. Se on kansainvälinen oikeus ja ihmisoikeudet.”
Artemin mielestä Israel piittaa näistä periaatteista vähät, ja muu maailma hyväksyy tämän tavalla, joka murentaa koko järjestelmän uskottavuuden. Kyse on järjestelmästä, joka on ollut erityisen tärkeä pienille valtioille, kuten Suomelle. Tätä korostetaan jatkuvasti myös Suomen keskeisissä virallisissa linjauksissa.
Toivoisin, että meillä Suomessa olisi jotakin rakentavaa ja myönteistä kerrottavaa maamme poliittisista toimista tässä asiassa. Todellisuus on kuitenkin pikemminkin päinvastainen. Suomi on historian väärällä puolella. Emme saa edes Palestiinan tunnustamista aikaan, vaikka virallisesti kannatamme kahden valtion ratkaisua. Asekauppa jatkuu.
Perussuomalaisen ministerin johdolla Suomi on nyt toistamiseen, ja tällä kertaa entistä selvemmin, vetämässä tukensa pois UNRWA:sta. Kyseessä on korvaamaton avustusjärjestö Palestiinassa, jossa vallitsee edelleen valtava hätä. Tuen lopettamista perustellaan epäilyillä Hamas-yhteyksistä, joita on väitetty olevan häviävän pienellä osalla järjestön työntekijöistä. Epäilyt on kuitenkin jo selvitetty.
Artemi kysyy:
”Miten tällaiset epäilyt voivat johtaa tähän, kun taas Israelin toimista – niistä, jotka se on tehnyt avoimesti ja joiden se myöntää olevan omiaan aiheuttamaan siviilien joukkokuolemaa – ei seuraa mitään?”
Niin, mitä siihen voi vastata? Se on häpeällistä. Moraalitonta.
Olen painanut äänestäessäni punaista nappia sekä hallituksen luottamuksesta että puolustusministerin luottamuksesta äänestettäessä. En ole hyväksynyt perustelua, jonka mukaan meidän on turvallisuuspoliittisista syistä matkustettava Israeliin ja poseerattava hymyillen sellaisen ministerin rinnalla, joka on ehdottanut uusia sotarikoksia. Suomen tekemien ohjuspuolustushankintojen ei voida antaa määräytyä tällaisilla ehdoilla. Suomi pyysi tarjoukset ja teki valintansa. Valintaan ei kuitenkaan kuulunut se, että luopuisimme kunniallisuudestamme hinnalla millä hyvänsä.
Kansainvälinen rikostuomioistuin on tosiasiassa antanut pidätysmääräykset Israelin johtajista, joita epäillään sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Suomen reaktio? Business as usual – ja samalla tuen lopettaminen YK-järjestöltä, joka tarjoaa palestiinalaispakolaisille hätäapua, terveydenhuoltoa ja koulutusta.
Meidän on pystyttävä parempaan.
Johan Kvarnström